|
Kyllä intissäkin saa
Vene hyppii aaltojen päällä. Tuuli humisee lyhyiksi leikatuissa hiuksissani. Siviiliasuiset poikaset isojen varustesäkkiensä vieressä istuvat naamat vakavina ja pälyilevät ympärilleen yrittäen painaa mieleen kasvoja, mahdollisia tupakavereitaan. Aurinko porottaa kimaltelevan Suomenlahden aalloilla ja aallot ryskyvät vasten metallirunkoista armeijan rynnäkkövenettä. Vesi loiskahtaa kasvoilleni. Maistan meren suolaisen maun. Olemme matkalla armeijan saareen. Varustesäkit on kasattu täyteen armeijaroinaa, kypärä, maastopuvut, TST-vyöt ym. eksoottista tavaraa, joiden tarkoitus tulisi ilmi myöhemmin. Kamala huuto ja pompotus soi vielä korvissa, kun olimme pyörineet varusvarastolla, kuin eksyneet lampaat, tietämättä miten toimia. Tuntemattomat nuoret ”herrat” olivat kuitenkin karjuen ohjanneet meitä paikasta toiseen. Nyt oli hiljainen hetki, kukaan ei puhunut mitään. Kaikki jännittivät jo seuraavaa vaihetta, kun säkkejä alettaisiin viskomaan veneestä Saaren laiturille. Siellä olisi varmasti jälleen vastassa miellyttäviä alikersantteja. Aurinko poltti niskaa.
”Laiturille, mars, mars!”, ”Vauhtia, mitä siellä lonnitaan!”, ”Heitelkää niitä säkkejä, ei ne hajoa!”, ”Voi helvetti, mitä spedejä te olette!”. ”Mitä VITTUA Te siellä pyöritte!?” Säntäilimme sinne tänne, heitellen säkkejä, joissa oli nimilaput. Menimme ”riviin” ja ”jonoon”, ainakin kovasti...
|
