Jo toista vuotta olimme marssineet ja sotineet. Olimme kulkeneet taistellen läpi Venäjän arojen ja Puolan tasankojen, olimme puskeneet Saksan heikentyviä joukkoja edellämme ja yrittäneet pysyä hengissä milloin jäätävän pakkasen, milloin paahtavan helteen alla. Olimme miltei joka päivä kuunnelleet luotien vihellystä niiden kiitäessä päidemme yli ja tunteneet räjähtävien tykinammusten paineaallon, joka salpasi hengityksen ja jätti korviin piinaavan surinan. Mutta olimme jatkaneet taistelua. Vuotta aiemmin minut oli määrätty sotaan keskellä kylmää talvea. Olin joutunut jättämään nuoren vaimoni yksin hoitamaan pientä maatilaamme Uralin juurella, lähellä Ufan kaupunkia. Vaimoni oli silloin kolmannella kuulla raskaana. En ole kuullut hänestä sen jälkeen, enkä tiedä onko hän saanut lähettämiäni kirjeitä.

Kotikylästäni meitä lähti 8 nuorta miestä. Olen ainoa joka on vielä elossa. Rintamalle päästyäni jouduin suoraan keskelle Stalingradin taistelua, missä minulle annettiin kivääri ja viiden patruunan lipas sekä pieni rasia, jonka sisällä oli muutama pilleri karkottamaan väsymystä. Raskaiden taistelujen jälkeen olimme viimein saaneet saarretuksi saksalaisten joukot mottiin. Ilman kunnollista huoltoreittiä ankaran pakkasen keskellä vihollisen sotilaat joutuivat pian antautumaan. Mutta sota ei ollut ohi, se jatkuisi kunnes sirppi ja vasara liehuisi Berliinin valtionpäivätalon katolla. Sodan lopputuloksesta ei ollut enää epäselvyyttä, epävarmaa oli vain se kuinka kauan sota jatkuisi. Saksa oli päättänyt vastustaa viimeiseen saakka ja jatkaa mieletöntä taisteluaan, vaikka koko maa oli raunioina. Lännessä Englannin ja Yhdysvaltain pommikoneet kylvivät kuolemaa Saksan suuriin kaupunkeihin, idästä tulimme me, suuren ja mahtavan Neuvostoliiton sotilaat, jotka tykkiemme avustuksella moukaroimme vihollisen armeijaa ja pakotimme sen perääntymään aina Berliinin saakka. Ja kun kevään ensimmäiset merkit alkoivat näkyä ympärillämme raskaan talven jälkeen, näimme edessämme tuon suuren kaupungin, joka oli muuttunut tiilenpölyn ja savun peittämäksi raunioksi.

Vihollisen puolustus, joka koostui pääasiassa vanhuksista ja lapsista, piti yhä puoliaan raunioiden keskellä, mutta katu kadulta ja talo talolta sotilaamme ottivat tuota kuolevaa kaupunkia valtaansa. Olin toverini Iljan kanssa saaneet käskyn tutkia vallatut rakennukset tarkka-ampujien varalta. Päällystömme pelkäsi noita saalistajia, joilla oli tapana valikoida korkeampiarvoisia sotilaita kohteikseen. Ilja oli ikäiseni ja tunsin hänet entuudestaan, sillä hän oli samalta seudulta kotoisin kuin minäkin. Yhdessä menimme taloihin ja tutkimme huoneistot, jotka olivat enimmäkseen tyhjiä. Ihmiset eivät uskaltaneet asua pommien heikentämissä rakennuksissa, vaan olivat muuttaneet maaseudulle tai kellareihin.

Kohtasimme vain harvoja asukkaita. He olivat yleensä vanhuksia, joiden tyhjistä silmistä näki, että he eivät jaksaneet enää välittää. Heille oli samantekevää toisiko huominen päivä elämän vai kuoleman. Sain myös kuulla, että saksalaiset pelkäsivät erityisesti meidän armeijaamme. He mieluummin antautuivat länsi-liittoutuneiden sotilaille kuin meille. Siihen oli syynsä. Kerrottiin, että Stalin itse oli antanut luvan kaikkiin raakuuksiin mitä sotilaamme tekivät. Jokainen saksalainen nainen oli vapaata riistaa sotilaille, jotka oli riistetty kotoaan vaimojensa ja kihlattujensa vierestä tänne tuhon ja kuoleman keskelle. Minua kuvotti ajatella, mitä joukkomme olivat tehneet. Kaikki naiset, joita sotilaat olivat käsiinsä saaneet, oli raiskattu, vanhuksia myöten. Olin kuullut heidän huutonsa ja itkunsa talojen rikkinäisten ikkunoiden läpi sotilaidemme edetessä vihollisen kaupunkeihin, se huuto oli seurannut minua uniin ja herättänyt öisin synkkiin painajaisiin. Minut oli kasvatettu kunnioittamaan elämää, ihmistä ja Jumalaa, mutta se kaikki oli toisessa maailmassa, jota en kyennyt enää kunnolla muistamaan ja johon en uskonut koskaan enää palaavani.

Juoksimme korkean kivitalon seinustalla, Ilja meni edellä ja minä seurasin. Syöksyimme sisään puupaneloidusta ovesta, jonka mosaiikkikuvioinen lasi oli mennyt rikki kranaatinsirpaleesta. Kuin ihmeen kaupalla tämä rakennus oli säilynyt muuten melko vahingoittumattomana. Läksimme nousemaan portaikkoa ylöspäin. Rakennus oli moderni asuinkerrostalo, jokaisen porrastasanteen kohdalla oli kaksi asuntoon johtavaa ovea. Melkein kaikki ovet oli jätetty auki, koska joku niihin murtautuisi kuitenkin. Osa oli lukossa, mutta emme viitsineet yrittää murtaa niitä, koska se olisi vienyt liiaksi aikaa. Sen sijaan tutkimme ne huoneistot joihin pääsimme ja etsimme ruokaa ja tupakkaa, kuitenkaan juuri mitään löytämättä.

Ilja jatkoi ylempiin kerroksiin, mutta minä käännyin pian takaisin. Minua hermostutti olla sisällä rakennuksessa, johon saattoi milloin tahansa osua pommi tai tykinammus. Ei ulkona sen turvallisempaa ollut, mutta olin tottunut olemaan avoimen taivaan alla. Päästyäni viimeiselle porrastasanteelle hätkähdin ja nostin kiväärini ampuma-asentoon. Kerroksen molemmat ovet olivat auki. Olin varma, että toinen niistä oli ollut suljettu hetkeä aikaisemmin, mutta nyt se oli raollaan ja sisältä lepatti öljylampun tai kynttilän valo. Epäröin huoneen ovella. Se saattoi olla ansa. Saksalaisilla oli tapana miinoittaa hylkäämiänsä rakennuksia ja jättää houkuttimeksi ruokaa tai tupakkaa. Työnsin oven varovasti auki kiväärini piipulla ja astuin sisään.

Huoneisto oli pieni mutta siisti. Öljylamppu paloi katonrajassa valaisten huonetta. Yhdessä nurkassa oli pieni keittiö, ja siellä ruokapöytään nojaten seisoi tummatukkainen kaunis nainen. Olin yhä varuillani, pidin kiväärin tähdättynä naista kohden ja silmäilin asuntoa. Seinustalla oli kirjahylly täynnä kirjoja ja kehystettyjä valokuvia, lattialla kudotut matot. Ainoa muistutus sodasta oli rullaverholla peitetty ikkuna. Kirjahyllyn päällä oli valokuva nuoresta miehestä sotilaspuvussa, kenties naisen aviomies tai kihlattu. Miehen arvomerkeistä päättelin, että hän oli lentäjä. Muistelin kaikkia näkemiäni lentokoneiden hylkyjä, palaneita, murskautuneita, seulaksi ammuttuja, ja ajattelin että mies ei luultavasti palaisi sodasta hengissä.

Naisen takana ruokapöydällä oli muutama pala tummaa leipää puisessa kulhossa, vieressä pieni rasia, jossa näytti olevan voita. Asunnossa ei näyttänyt olevan mitään uhkaavaa eikä mitään arvokasta. Minun olisi pitänyt lähteä, mutta tilanteen outous sai minut jähmettymään paikalleni. Nainen oli pukeutunut hameeseen ja vaaleaan paitaan. En voinut olla tuijottamatta naisen suuria rintoja, jotka kohoilivat hengityksen tahtiin tiukan paidan alla. Naisen poskilla väreili puna ja tummat silmät katsoivat häpeilemättä ja uhmakkaasti suoraan kohti. Tunsin äkillisen kiihkon syöksyvän ruumiini läpi. Mitään ajattelematta laitoin kiväärini nojaamaan kirjahyllyä vasten, kävelin naisen luokse ja nostin hänen paitansa paljastaen nuo rinnat, joiden pehmeä muoto oli saanut minut täysin valtaansa. Tartuin hänen rintoihinsa ja karheiden käsieni kosketus sai hänet värähtämään. En ollut tajunnut kuinka paljon olin kaivannut tätä. Kuinka paljon olin ikävöinyt sitä, että saisin tuntea naisen tuoksun, huumaantua ja hullaantua naisesta, hänen ruumiistaan, hänen aarteistaan.

Tartuin naista hartioista, työnsin hänet rajusti selälleen pöydälle ja nostin hänen hameensa ylös. Nainen ei vastustellut liikkeitäni, hän laski päänsä pöytää vasten ja levitti jalkansa. Edessäni avautuva näky sai pääni sekaisin. Naisella ei ollut lainkaan housuja ja hänen kosteana kiiltävä häpynsä avautui edessäni kuin paratiisin portit. En voinut enää hallita itseäni. Vapisevin käsin revin auki housujeni napit päästin jäykän kullini vapaaksi. Ohjasin terskan häpyhuulten väliin ja painoin kyrpäni hitaasti pohjaan saakka. Nainen huohotti ja huokaili hiljaa, hänen kätensä olivat tarrautuneet pöydän reunoihin suljettujen silmäluomien raosta pusertui kyynel. Painoin kyrpääni naisen sisään kerta toisensa jälkeen ja jokaisella työnnöllä liike kävi helpommaksi.

Äkkiä näin liikettä sivullani. Olin jo vaistomaisesti tarttumassa kivääriini, kunnes tajusin, että Ilja oli tullut huoneeseen. En ollut muistanut jättäneeni ovea auki. Iljan kädessä oli pieni pistooli, jonka hän oli ottanut kuolleelta saksalaiselta upseerilta joitakin viikkoja aikaisemmin. Ilja painoi pistoolin naisen ohimolle, ja hetken ajattelin hänen ampuvan naisen siihen paikkaan. Ennen kuin ehdin huutaa hänelle, Ilja tarttui naista tukasta vapaalla kädellään ja veti naisen pään haaroihinsa. Vasta silloin huomasin, että Iljan sepalus oli auki, ja samassa näin hänen jäykän kullinsa pää sukeltavan naisen suuhun. Ilja piti yhä asetta naisen ohimolla ja helpottuneena huomasin, että aseessa oli varmistin päällä. Ilja halusi aseellaan varmistaa, ettei nainen yrittäisi purra, niinkin olimme kuulleet joillekin käyneen. Ilja piti edelleen naisen tukasta kiinni ja nussi voihkivaa naista suuhun. Pöytä natisi liitoksistaan ja paukutti työntöjeni voimasta seinään.

Tunsin oudon vihan nousevan sisältäni. Halusin rankaista tätä naista kaikesta mitä olin viimeisen vuoden aikana joutunut kokemaan, halusin nöyryyttää ja alistaa hänet, halusin hänen kärsivän siitä mitä oli saanut minut tekemään. Kouraisin voirasiasta voita, vedin kullini ulos naisesta ja survaisin rasvasta liukkaan sormeni suoraan naisen perseeseen. Nainen huudahti tukahtuneesti mutta jatkoi Iljan imemistä. Työnsin toisenkin sormen naisen sisään ja pian tunsin hänen lihaksiensa rentoutuvan sormieni ympärillä. Vedin käteni pois ja aloin painaa kyrpääni naisen peräaukkoon. Nainen voihki hiljaa kyrpäni painuessa hitaasti juurta myöten sisään. Aloin työnnellä koko ajan voimistuvalla liikkeellä ja tiukan lihan paine kyrpäni ympärillä sai koko ruumiini vapisemaan. Ilja alkoi huohottaa, hän veti pitkän kullinsa naisen suusta ja samassa hänen spermansa syöksähti suoraan naisen kasvoille. Ilja hengitti hetken raskaasti, pyyhki sitten kullinsa naisen hiuksiin, nappasi kulhosta leivät ja ryntäsi ulos.

Naisen sperman peittämät kasvot olivat minulle liikaa. Tunsin purkauksen lähtevän jostain syvältä sisältäni, vedin kyrpäni ulos juuri ennen kuin oma spermani lensi sykäyksinä kaaressa naisen päälle, hänen rinnoilleen, vatsalleen, hävylleen. Seisoin hetken huumaantuneena paikallani yrittäen käsittää mitä oli tapahtunut. Sulloin yhä jäykän kullini väkisin housuihin, sieppasin kiväärini ja ryntäsin ulos. Juoksin rappuja alas ja yritin palauttaa mieleeni nuoren vaimoni kasvot, mutta näin vain saksalaisen naisen sperman peittämät piirteet. Miten voisin kohdata vaimoni, jolle olin vannonut uskollisuutta, miten voisin olla isä pienelle lapseni, jota en ollut koskaan edes nähnyt? Miten voisin palata kotikirkkooni ja ottaa vastaan ehtoollisleivän muistamatta ruokapöytää, jonka päällä olin heittänyt siemeneni vieraan naisen päälle.

Pääsin ovesta ulos ja jäin huohottaen seisomaan talon edustalle. Ilmassa leijui tiilenpölyn ja ruudin kitkerä haju, johon sekoittui mädäntyvän lihan löyhkä. Kaukaisten pommien säännöllinen kumu tärähdytti katua kuin jättiläisen askeleet. Keskustan suunnasta kuului kiivasta tulitusta, ajoittain ilmaa halkoi harhaluotien vihellys, joista jokainen tuntui tulevan suoraan kohti. Katsoin ylös toisen kerroksen ikkunaan ja huomasin naisen ottaneen pimennysverhon pois. Näin hänen rintojensa painuvan lasia vasten ja sperman valuvan pisaroina pitkin pölyistä ruutua. Aloin juosta kohti keskustaa, missä toverini raivasivat taistellen tietään kohti valtionpäivätaloa, jonka valloittaminen tiesi sodan lopullista voittoa. Juoksin välittämättä luotien vihellyksestä ja kadulla makaavista sotilaiden ruumiista, joista valunut veri oli tuskin ehtinyt hyytyä. Juoksin, mutta en saanut naisen ikkunaa vasten painautuneita kasvoja pois mielestäni. Olen varma, että hän oli hymyillyt minulle.